Blogi

20.9.2017 Maljakkona Tanssin aika -festivaalilla
Helena Ratinen

Puvun ideointi lähti liikkeelle Bauhausin innoittamana. Bauhaus (1919-1933) oli Saksassa toiminut taide ja arkkitehtuurikoulu. Moderni arkkitehtuuri ja esinesuunnittelu oli pitkälti lähtöisin juuri sieltä.

Bauhausin koenäyttämöllä tutkittiin taiteiden välisyyttä ja ihmisen poistamista näyttämöltä. Näissä esityksissä ihmisen muotoa manipuloitiin monilla eri tavoin hakien apua geometrisistä lisäosista.

Suunnittelimme pukua yhdessä sen toteuttajan Tiina Ekosaaren kanssa. Hän oli löytänyt ryhmävalokuvan Bauhausin jostain esityksestä. Valitsimme asuni lähtökohtaksi hahmon, jonka asun perusmuoto on ympyrä. Hänellä on kartionmallinen hame ja puolikaaren muotoinen päähine, hartioita korostava yläosa ja vahvasti punatut huulet, kuten mykkäelokuvien sankarittarilla.

Tiina tutki eri materiaaleja ja niiden muotoiltavuutta. Noh, materiaalit vielä ovat muokattavissa, mutta entäs tanssija? Tanssijan on a) päästävä jollain konstilla puvun sisään so. peltihameessa on oltava saranat ja lukitusjärjestelmät. Ei onnistunut, joten vaihdettiin materiaalia jo ideointi vaiheessa. (Mitenkähän he toteuttivat sen Bauhausissa???)

Jos tämä on minimitaso, niin keskitaso on se, että b) puvun tulee mahdollistaa liike. Merkittävään suoritusloikkaan päästään silloin kun c) puku myös jollain tavalla ilmaisee sitä, mistä teoksessa on kyse.

Erinäisten materiaalikokeilujen turvin Tiina keksi, että ympyrän kaari kannattaa muuttaa aaltoviivaksi. Minusta ratkaisu oli nerokas. Miksi pitäytyä liikaa Bauhausissa, kun teemana on kuitenkin Aalto?

Bauhausin hengestä innoittuminen Maljakon puvussa on mielestäni perusteltua sikäli, että se on varhaisen Aallon aikaista teollisen muotoilun ja taidekentän tutkimuksen kuuminta kärkeä.

Myös kokonaistaideteoksen idea oli Aallolla kaikessa suunnittelussa: löytää arkkitehtuurin ja interiöörien kalustamisen kokonaismuoto, jotta näkymä ilmentäisi ehjästi uutta ajattelua ja modernia kaupunkilaista olemisen tapaa.

Aalto-maljakon suosio on säilynyt. Hän on läpinäkyvä, muodokas, sisäisyytensä näkyväksi tuova, hauska, omaperäinen, värikäs, opakki, tuttu, arvokas, jokaisen kodin ja julkisen tilan välttämätön nesessääri. Onkohan 100-vuotiaassa Suomessa ketään, joka ei olisi häneen jossain värissä tai koossa törmännyt…

Minulle maljakosta tulee mieleen monenlaisia näkymiä niin luonnonmuotoja kuin Aallon muita tuotteita. Siksi olen lyhyesti(?) tiivistänyt esitykseni seuraavaan kuvaukseen:

Olen viiva, aaltoviiva. Lammikon reuna, järven ranta, veden pintaväre, revontuli. Pöydälle läikähtänyt viini, Aalto-maljakko, Kulttuuritalo, lepotuoli. Olen maaston mukaan muotoutuva muoto. Olen aaltoviiva.

**********

28-29.6.2017
Kirjoittaja: Helena Ratinen
Seinäjoki

RESIDENSSI AALTO-KESKUKSELLA

Saavun Seinäjoen matkakeskukseen. Jo bussin ikkunasta näen kirkontornin. Muutaman korttelin matkalla havaitsen, että ostoskeskukset ovat omana ryppäänään ja Aalto-keskus eli Seinäjoen hallinnollinen keskus sijaitsee omana yksikkönään muusta sivussa. Vai onko se muu kasvanut hallintokeskuksen kylkeen? Ainakin se näyttää myöhempien aikojen ostariarkkitehtuurilta.

Mahtava puisto imaisee minut syleilyynsä. Isoja lehtipuita, polkuja ympäriinsä. Olen selvästi kirkon takapuolella, joten keskityn alkuunsa korkeitten puitten tarjoamaan katveeseen ja samoilen polkujen tarjoamassa verkostossa. Maa on tasainen. Lehtipuitten vehreys sijaitsee yläpuolellani, näen puiston läpi kaikkalle. Eksoottista näin keskisuomalaisen näkökulmasta. Tämä varmaan miellyttää laajoihin näkymiin tottuneita seinäjokelaisia. Kyllä tämä miellyttää minuakin.

Lähestyn rakennuksia. Kirkon ja tornin välissä on portaat ja vesiallas. Kuuntelen veden solinaa. Miten puhdistavaa! Kurkistan altaaseen: siellä ui kaksi tuoretta mansikkaa. Kirkon piha aukeaa laajana ja houkuttelevana jalkapallokenttänä. Tekee mieli lähteä juoksemaan. Tästä näkökulmasta en huomaa sen kaltevuutta.

Kirkon ovet näyttävät yhtä aikaa tutuilta ja vierailta. Keskiaikainen jykevyys kuin Firenzeläisessä vanhan talon puuovessa, mutta metallia. Hymähdän ilosta! On kuin tapaisin vanhan tutun huomatessani, että oven kahvat ovat samat kuin Aalto-museolla Jyväskylässä. Tulee kotoisa olo.

Viherkentän toisella laidalla, seurakuntakeskuksen katolla, näyttää olevan kahvila auki, joten piipahdan sinne. Lähden etsimään vessaa, kierrän useamman porraskierroksen alas. Palatessani ylös ehdin kurkkia ympärilleni. Seurakuntasalin aulaan tulee juuri luonnon valo. Menen istumaan sinne ja unohdun. Tämä valo! Ulko-ovien yläpuolelle sijoitetut ikkunat antavat valoa koko aulaan, valkoiset seinät, portaikon seinäpinta, vaaleat puuelementit ja viherkasvit kylpevät ylhäältä tulevassa lempeydessä. Tämä on tuttua Aaltoa, tämä on sitä elämää suurempaa ihmisen kokoista tilaa, joka aukeaa jonnekin ihmistä suurempaan, että siinä on pienen ihmisen helppo olla. Asettua ja olla turvassa.

Jos seurakuntatalolla mittakaava on kodinomainen, niin kirkkossa on katedraalin kokoa. Silti siinä on jotain kotoisaa metsän mittakaavaa, kantavat pilarit kookkaita honkia. Ihminen on pieni, mutta ei katoa eikä hajoa tilaan. Urkuparvella seisoessa on kuin katselisi alas kalliolta. Kokonaan valkoinen kirkko laajoine ikkuinoineen päästää ympäröivän puiston sisään ja sallii minun täyttää loput pinnat omilla itselleni tärkeillä mielikuvilla. Tänne parvelle voisin vaikka muuttaa.

Istun urkuparvella aivan seinän viereen pilareiden ja ulkoseinän väliin, katselen sakastiin menevää kujaa. Aukon yläpuolella on tyhjä valkoinen seinä. Paitsi ettei ole. Taas huomaan unohtuneeni. Seinässä on suorakaiteen muotoinen matala syvennys. Mietin sen tarkoitusta. Pakopiste! Seinän tyhjään valkoiseen on piilotettu perspektiivi, jotta myös tässä istuvalla on yksityiskohtia, joista nauttia seremonian aikana. Kuumat kyyneleet tulvahtavat silmiini, rintaa kouristaa. Tässä tilassa on kaikki yksityiskohdat ja näkökulmat mietitty. Minua liikuttaa tämä huolellisuus ja loppuun asti ajatteleminen. Kyllä, kauneus voi tehdä myös kipeää.

En millään malttaisi lähteä kirkosta, mutta päätän kuitenkin ottaa reppuni ja kävellä. Laskeudun seurakuntatalon puolelta portaat alas Kansalaistorille, joka alkaa heti portaiden edestä. Mukulakivi tuntuu kivalta jalan alla. Pää takanenossa tuijotan nyt tätä kuuluisaa sinisillä laatoilla päällystettyä Seinäjoen kaupungintaloa. Seinä hehkuu. Myöhemmin päivällä tajuan, että seinän väri vaihtuu päivän mittaan. Sävyssä on sekä sinistä että punaista ja riippuen valon määrästä ja suunnasta ne nousevat esiin eri määrinä.

Keskellä tietä tajuan, että musta Audi on pysähtynyt odottamaan, että etanahidas tuijotteluni saattaisi minut tien yli, jotta hänkin pääsisi omille asioilleen. VAU! Tuota kutsuisin kyllä vieraanvaraisuudeksi. Tuskin olin ensimmäinen arkkitehtuurituristi hänen elämässään.

Kipaisen tien toiselle reunalle ja katselen vähän tarkemmin toria. Todellakin. Rakennelma on ristiriitainen: arkkitehtoninen tila on rakennettu kirkosta Virastotaloon yhdeksi laatoitetuksi Kansalaisaukioksi, vaikka sekä Virastotalon että Seurakuntakeskuksen edessä kulkee vilkkaat tiet. Katseeni oli arkkitehtuurissa, joten luin vain laatoitusta ja edessäni näkyviä rakennuksia. Autot ja liikennevalot vain katosivat näkökentästä. Miten se on mahdollista? Arkkitehtuurituristit ovat kuin hirvet urbaanissa ympäristössä: vakava liikennevaara.

**********

8.7.2017
Kirjoittaja: Helena Ratinen. Kuvat: Matti Häyrynen

IHAN MAHTAVAA!

Vielä viime viikolla näytti siltä, että tänään sataisi, mutta JES! sade älysi siirtyä toiselle päivälle. Alvar Aalto -museon huudeille alkaa kerääntyä jäätelötötteröjä nuolevia naisia. Katselen taivaalle,  nautin valosta ja lämmöstä. Kesä vihdoinkin näyttää tämän ihanan puolen itsestään. Jännittää. Kansaa kerääntyy mukavan ryhmän verran museon pihaan, kutsun heidät sisälle museon aulaan, jotta voimme aloittaa KoeAalto-kävelyn.

On olemassa asioita, joihin ei kyllästy. Minulle yksi sellainen on Aallon arkkitehtuuri. Se tuntuu kotoisalta ja tutulta, olenhan kasvanut Jyväskylässä ja lapsesta asti sille altistunut ja sen äärelle toistuvasti uteliaana hakeutunut.

 

Rakastan Aallon portaita, tilojen avautumisia ja tiivistymisiä, rakastan valoa. Rakastan sitä tyhjää, mitä Aalto on seinien sisään jättänyt. Aulan metalliset umpiovet, punatiilinen lattia ja matala katto tiivistävät museon aulan tunnelmaa. Tila avautuu portaisiin, jonne valo ja sitä heijastavat valkoiset seinät kutsuvat nousemaan. Tila on yhtäaikaa hyvin juhlallinen ja ihmisen kokoinen. Esittelen aulassa ja portaikossa arkkitehtuurin yksityiskohtia ja pyydän ryhmäämme siirtymään ulos.

Aalto-museon ulkoseinä on erityinen, se jää kerta näkemällä mieleen. Se myös tuntuu hauskalta – karkean tiilen ja sileän kaakelin vaihtelu. En muista milloin olen tässä talossa ensimmäisen kerran käynyt, mutta muistan hyvin, miten Keski-Suomen museoon mentiin sisään yläovesta. Koska Keski-Suomen museo on remontin vuoksi suljettu, siirrymme eteenpäin.

Ylitämme kadun, tulemme yliopiston Liikunnan rakennukselle, jossa on AHAA! Aalto-museolta tutut oven kahvat. Sisällä on avaraa, aulassa samaa pyörökaakelia seinässä ja pylväissä kuin Aalto-museolla. Nojailemme seinään ja kasvamme kohti kattoa.

Tilassa on helppo orientoitua: valo kutsuu kohti. Joten seuraamme sitä. Olen kertakaikkisen onnellinen, että voin jakaa ryhmän kanssa kaiken tämän minussa aina mukana kulkeneen valon ja varjon vaihtelun, tervetulleeksi toivottavat ovenkahvat ja portaissa keskisuomalaista maisemaa toistavan jatkuvan nousemisen ja laskeutumisen.

Kun kierros päättyy ja toivotan hyvää illan jatkoa osallistujille, komea mies naureskelee, että aikanaan hän opiskeli täällä useammankin vuoden, mutta nyt vasta katseli ympärilleen. Hyvä arkkitehtuuri voi toimia myös näin: antaa opiskelijoiden keskittyä opiskeluun jotta he valmistuvat, jotta he voivat sitten myöhemmin tulla katselemaan vanhoja maisemia uudesta näkökulmasta.